Sarapisto muuttui vuosikymmenessä marja- ja laidunmaasta tiiviiksi ruutukaava-alueeksi
Sarapisto kaavoitettiin tiiviisti tonteiksi 1960-luvun lopulla, kun Hakkarin kartanoa omistanut Ylisen suku möi maan kunnalle. Sitä ennenkin alueen huoltoaseman puoleiseen kolkkaan oli vuosikymmenien saatossa noussut taloja joskaan ei kunnan kaavoittamina.
Sarapistontie oli vielä 1920-luvulla museoraitilta alkanut tukki- ja kärrytie, jonka varteen nousi vieläkin pystyssä olevia mökkejä. Sarapiston vanhin, yhä asuttu talo on Kyrönpalontie 17, jonka rakennusurakoitsija Reino Kyrönpalo perheelleen vuonna 1945 pystytti.
Nimelle Sarapisto on kaksikin selitystä: urheilukentän kohdalla sijaitsi saraa kasvava kosteikko, pähkinäpensaan toinen nimi on sarapuu. Pähkinäpensastolle Sarapistontien reunoilla ja lähitonteilla on niillekin kaksi selitystä: jäänteitä Kuokkalassa leiriintyneiden venäläisten sotilaiden eväistä , Uudestakaupungista kujalle 1920 –luvulla muuttanut perhe istutti.
Nykyisistä sarapistolaisista pisimpään alueella on asunut Ritva Virola, vuodesta 1938 eli paria museoraitin vuottaan lukuunottamatta koko ikänsä. Puoli vuosisataa Sarapiston vuosia on miehellään Reijollakin. Ritvan alkukoti oli nykyisen Sarapistontie 14:n kohdalla. Siitä hän muutti vuonna 1952 huoneen ja keittiön uudistaloon, kahdesti laajennettuun Sarapistontie 18:aan. Siinä vaiheessa autolla pääsi vain vanhan kotitalon kohdalle
Ylisen lehmät kuljeskelivat vielä 1960- luvulla Virolan tontin viertä ja laidunsivat nykyisen kävelytien paikkeilla nuorison urheiluviheriöllä. Siinä oli myös puinen lypsyparsi. Lehmät joivat leikkikentän ja Sarapistontien välisestä isosta lammikosta, jonne Ritva itsekin kerran pienenä putosi. Lehmämetsän aita kulki nykyisen Keskuskadun tienoilla.
Uuden Sarapiston rakentaminen ”kunnan tonteille” alkoi vuonna 1972. Ensimmäisenä valmistui rivitalo Sammalpolku 2-4:ään, jonka ensimmäinen asukas oli poliisi Pertti Mustosen perhe. Samoihin aikoihin saivat Marjatta ja Ahti Saarisen samana vuonna Sarapistontie 16:een valmistunut talo on alueen viimeinen yksityiseltä lohkaistulle tontille.
Ensimmäinen rakennuskaavan mukainen omakotitalo valmistui Sammalpolku 3:een. Eeva ja Matti Aavajoki pääsivät muuttamaan pääsiäisenä 1973. Jo silloin ja vielä 90-luvulla Sarapistoon postia jaellut Eeva kärräsi astiat ja kukat koulun takaa maitokärryillä – autolla tuoden olisi pitänyt paketoida. Matti säilytti ja huolsi parikymmentä vuotta yhdistyksen jyrsintä, jolla etenkin alkuaikoina oli paljon käyttöä.
Keskuskatua tai pikemminkin kuoppaista soratietä myöten asutus eteni synkän kuusikon läpi kohti vuonna 1972 valmistunutta vesitornia ja 1200 metrin pituista kuntorataa.
Vuonna 1974 muutettiin jo rivitaloihin Käpytie 15-17. Muuttajina oli myös kuusi poliisiperhettä – puhuttiin Sarapiston pamppulinnasta. Viimeinenkin omakotitontti rakentui vuonna 1977. Kunnan avulla talkoiltu leikkikenttä oli kovassa käytössä, samoin hieman myöhemmin tehty lentopallokenttä.
Vesitornille tehtiin Havutie 1980- luvun alussa ja samalla sen juureen rivitalot. Siihen asti tornille kuljettiin tulevan Hakkarin koulun tontin läpi. Vielä 1970-luvun lopulla Keskuskatu oli Tampereentien ja Sarapistontien väliltä vetinen polku. Koulun ja paloaseman valmistuminen joudutti väylän rakentamista kaduksi. Aikoinaan tasokkaista kisoista ja tuulien takia neljästä seiväshyppypaikastaan tunnettu Hakkarin urheilukenttä vihittiin vuonna 1980, vaiheittain rakennettu koulu sekä liikuntahalli vuonna 1985. Koulurakennus on taivaalta katsoen onnea tuottava neliapila, jonka vartena on teknisen taidon tilat.
Sarapistosta suunniteltiin Lempäälään 1960-luvulla uuden ajan asuinaluetta: tiukka ruutukaava ja aiempaa enemmän rakennusvalvonnan yhtenäistäviä määräyksiä. Ahtaudesta kärsivä kuntakeskuskin suunniteltiinkin siirrettäväksi näille main. Lastenkodin alue ja Paunu Sääksjärveltä ovat peräisin samoilta vuosilta. Sitä ennen, lukuunottamatta kirkonkylän ja Sääksjärven kerrostaloja, Lempäälä oli maaseutuidylliä.
Turistibussi oli vielä 1980-luvulla tuttu näky Sarapistossa, kun kunnanisät mieluusti esittelivät uutuutta vieraille. Ajettiin katuja, Keskuskatua ja Urheilukatua pitkin. Sitten katuinnostus hiipui. Lemponkatu 2000- luvulta on Lempäälän kolmas ja toistaiseksi viimeinen.
Maakaupan yhteydessä kunta oli sitoutunut kaavoittamaan kerrostaloja Tampereentien puoleiselle reunalle Sepänmäkeen, jonka myyjä oli jättänyt itselleen. Niihin aikoihin ja vielä 1980-luvulla vallitsi uskomus kaiken äkkikasvusta: asukkaita, varallisuutta, katuja ja korkeita taloja, Lempäälästäkin pian kaupunki. Rakentaminen tuli ajankohtaiseksi 1980-luvun lopulla. Tarkoitus oli tehdä ainakin viisi 5-6 kerroksista taloa. Laadulla ja hintaedulla houkuteltaisiin kaupungista asukkaita koulun sekä liikunta- ja marjapaikkojen ääreen.
Asukasyhdistys vastusti suunnitelmaa: kerrostaloja on ainakin madallettava, korkeiden talojen oikeampi paikka on kuntakeskus, kaupunkilaiset eivät muuta maalle kerrostaloon, voi tulla huonot ajat eikä asunnot menekään kaupan. Talot madaltuivat hieman. Rakentaja ehti ennen konkurssiaan saada yhden viittä vaille valmiiksi vuonna 1991. Sen yhdessä asunnossa oli keittiökin valmis, esittelyä varten. Ennen ensimmäisten asukkaiden tuloa talo ehti seistä tyhjänä ja pimeänä kaksi vuotta, vain parissa asunnossa oli varkaiden pelätiksi valoa. Lähes kaikki kaavoitetut neliöt tehtiin kerrostalojen sijasta vuosina 2005-06 tiheästi rakennettuihin rivitaloihin. Kerrostalon vieressä on vielä rakennusoikeutta.
Sarapistoon kuuluu arvokkaana osana rautakautinen kalmistoalue, arkisesti muinaismetsä ”Muikkari” ja viime suvet lampaiden laitumena ollut keto. Museovirasto on pintapuolisen tutkimuksen perusteella merkinnyt hautapaikkoja ainakin metsän kedon puoleisella reunalla, Keskuskadun tuntumassa. Ennen kevyen liikenteen väylän tekemistä Museovirasto tutki tarkoin maapohjan lammaslaitumen kohdalta. Ainakin kampakeraamisia ruukunkappaleita löytyi. Alue on kunnan, mutta muinaismuistolain perusteella Museoviraston valvonnassa. Siksi ”Muikkarista” ei saa ilman lupaa katkoa mitään eikä kaivella maata.
Sarapiston lapset ovat käyneet sekä Kuokkalan että Moision ala-astetta. Asukasyhdistys on laajentunut jo Kuokkalan koulun länsipuoliselle uudisalueelle. Satavuotiaan koulun ja vanhan Kuokkalan vaiheista ilmestyi vuonna 2005 Ritva Mäkelän kirjoittama elävä historiikki.